Kuinka moni onkaan painellut intoa puhkuen ensimmäiseen ultraan ja BÄNG, siinä löytyykin jotain odottamatonta. Syösykierre kohti jotain suurta mustaa aukkoa alkaa: eihän tämän näin pitänyt mennä. Tarkoitus oli ostella ihanaa vauvatilpehööriä, lukea kasvatusoppaita ja haaveilla olevansa ihan huippuäiti, kun ubersuloinen vauveli maailmaan saapuisi. Yhtäkkiä oletkin puolitiessä helvettiin. Ensin muutama päivä kuluu shokissa, joka vain pahenee netin keskustelupalstoilla. Ultran yhteydessähän asiallista tietoa ei varsinaisesti jaeta, odottava perhe jätetään pitkälti oman onnensa nojaan. Puhutaan ehkä muutama sana seuraavista tutkimuksista, joita suositellaan VAHVASTI ja abortista.Perinnöllisyyslääkärin pakeilla saatat nähdä muutaman kellastuneen kalvon, jotka muistuttavat yläasteen solubiologian tuntia. Vastaukset ovat edelleen vähissä, kysymykset sen kuin lisääntyvät.

Istukka- ja lapsivesinäytteitä joutuu niskaturvotusultran jälkeen odottelemaan 2-4 viikkoa. Tutkimuksen jälkeen pelkäät keskenmenoa ja taas odotat tuloksia kaksi viikkoa sydän syrjällään.  Kun biobsian tulokset vihdoin saapuvat, mitä ne lopulta kertovat? Lapsella on kromosomihäriö. Ok, miten vammainen lapsi sitten on syntyessään. No, sitäpä nämä viljelyt eivät yleensä kerro muuta kuin ihan harvoissa tapauksissa. Hyvät tulokset taas jättävät kaihertavan tunteen, mikä siellä sitten alunperin hälytti. Tai sitten tuudittaudutaan siihen, että kaikki on nyt kunnossa, mitään sairauksia ei ole.

Ja jos tulokset ovat huonot, alkaa järkyttävän lyhyt pohdinta-aika: onko meistä vammaisen lapsen vanhemmiksi, voinko elää itseni kanssa abortin jälkeen, kumpi ratkaisu on lapsen kannalta parempi, entäpä itseni? Ja kun päätös on tehty, molempien seuraukset voivat olla liikaa ihmismielelle.

Kuinka moni oikeasti ymmärtää, miksi sikiöseulontoja tehdään tai millaiseen lähes mahdottomaan valintatilanteeseen poikkeama johtaa. Mihin tässä kaikessa vedetään tulevaisuudessa rajat, kun seulonnat kertovat diabetes- syöpä-, alkoholismi- tai adhdriskistä. Abortoidaanko?

Muuten juttu sitten tuntuikin falskilta. Ura oli nousujohteinen, lenneltiin ympäri Pohjoismaita, tuli tarve pysähtyä, uskaltautui pois oravanpyörästä ja päätti kiivetä Mount Everestille. Henkensä kaupalla hän onnistui tavoitteessaan ja oli ensimmäinen suomalainen nainen, viikkoa ennen seuraavaa suomalaisnaista. Nyt hän kirjoittaa kirjaa, miten hoituu exit oravanpyörästä, mikään ei enää stressaa ja kaikki on yhtäkkiä muuttunut auvoiseksi. Suunitelmissa oli perhekin, mikä tietysti voi osoittautua Mount Everestin kaltaiseksi haasteeksi yli 40-vuotiaalle naiselle.

Miksi nämä oravanpyöräpölinät alkavat kyllästyttää. En jaksaisi amerikkalaistyylisiä tarinoita siitä, miten simsalabim kaikki muuttui paremmaksi. Lisäksi tässäkin jutussa oli paljon sellaista kaikki on minulle mahdollista, voin saada mitä vaan -tunnelmaa. Ilmeisesti aiemmat menetykset eivät pysäyttäneet häntä ainakaan niin, että elämästä tuli kenties itsestäänselvää, niin itsestäänselvää, että kuolemaa saattaa uhmata kilometrien korkeudessa railojen yllä killuen. Tai että lapsien hankintaa suunnittelee samalla vähemmän nöyrällä asenteella: saan mitä haluan.

Minusta todellinen oravanpyörä pysähtyy vasta, kun ihminenkin pysähtyy. Kun lakkaa elämästä aina siinä tulevassa tavoitteessa ja alkaa ymmärtää pienten, yksinkertaisten asioiden onnen. Vaikkapa hetki oman lapsen kanssa, aurinkoinen aamu matkalla töihin, ihan tavallisen lomamatkan suunnittelu.

Ei se onni ehkä odotakaan siellä huipulla vaan sen juurella.

Rattikelkan puute on kuitenkin pienin ongelmamme. Paikanpäällä pakkasta on lähemmäs kolmekymmentä astetta. Maisemat ovat kyllä upeat, talviauringon värjätessä lumiset puut sävyillään. Mutta viiden minuutin kuluttua kasvoille alkaa ilmestyä valkoisia läikkiä: ei kai vaan paleltumia.

Pakkanen tarkoittaa sisällä oleskelua. Lomalla on mukana oikeasti edistyneitä unelmavaimoja ja tunnen olevani kisällinä keittiössä. Pilkon sipuleita ja paprikaa, katan pöytää ja täytän tai tyhjennän tiskikonetta. Toisena lomapäivänä paistamme blinejä. Minäkin pääsen paistamisen makuun, mutta tunenn jääväni kahden pannun loukkuun. Toisessa on jo mustunut blini,  kun toisella olevia pitäisi kääntää. Rasva tirisee ympäriinsä ja lopulta, silmälasit sumeana, musta blinikeko hellan vierellä, on pakko lupua tehtävästä.

Kun loma on loppumassa, olen uupunut. Aika on kulunut keittiössä ja vaikka tunnenkin oppineeni paljon uutta, loma ei ole tehnyt tehtäväänsä. Alan haaveilla Lomasta, joka toteutettaisiin hotellissa.  Ei minkään sortin huoneistossa, josta löytyisi vedenkeitintä monimutkaisempi kokkausväline.

Pekka Herlinin elämänkerran teki mielenkiintoiseksi se, että osa tapahtumista on tapahtunut omana elinaikana ja vieläpä niin, että niitä muistaa itsekin. Kirjan näkökulmaa oli myös mielenkiintoista verrata julkisuudessa käytyyn keskusteluun Pekasta ja hänen perheestään.

Kovaa on liike-elämä ollut 70-80- luvuilla. Viina on virrannut ja tuntuisi, että poliitikkojen ja yritysjohdon välillä on käyty paljon tiiviimpää vuoropuhelua kuin nykyään. Kenties EU ja euro ym. vapautuminen ovat tuoneet siihen oman osansa, mutta onko myös yhteiskunnallisten päättäjien mahdollisuudet ja toisaalta kyky osallistua kadonneet tältä osin.

Kirja on toki edelleen vain yksi näkemys Pekka Herliniin. Olisi tietysti hienointa, jos tapahtumat olisi myös hänen itsensä kertomina. Kirjassa, niinkuin elämässäkin kulkevat ritirinnan Koneen huikea kasvutarina ja toisaalta perheen sisäinen tragedia. Mutta mikäli Herlin ei olisi uhrannut niin valtavasti yritykseensä, olisiko Kone tänä päivänä se, mitä se on. Myös se on todettava, että sisarukset voivat myös riidellä kahdesta vanhasta räsymatosta ja kahvikupeista, etteivät viimeisten vuosien tapahtumat aivan tavattomia tällä saralla ole.

En myöskään usko, että nykypäivänäkään, eikä etenkään nykypäivänä ole mahdollista saada kaikkea. Rakentaa yritystä tuossa mittakaavassa, kehittää suurta maatilaa ja lisäksi olla hyvä ja läsnäoleva vanhempi; aika ei vain riitä yhdessä ihmiselämässä kaikkeen.

Lopulta tuntuu, että kirja antaa julkisuuden keskusteluiden rinnalle Pekka Herlinistä inhimillisemmän kuvan. Kenties kirja on siloiteltu versio tapahtumista, minkä selittäisi kirjailijan tausta Koneen työntekijänä. Koneen tarina on silti huikea, eikä Pekka Herlinin panosta siihen voi kirjan luettua ainakaan vähätellä.

Laura Honkasalon Eropaperit oli hyvä kirja. Jäin kirjan loputtua kaipaamaan kirjan tunnelmaan ja toivoin, että se olisi vielä jatkunut. Noin yleisesti kirjan erokuvaus on karmea, jokaisen eroa suunnittelevan pitäisi kirjaan tarttua.

Honkasalo onnistuu erinomaisesti kuvaamaan lapsen näkökulmasta asioita ja sitä ikuista tasapainoilua vanhempien välillä. Kamalinta on, jos vanhemmat tai jompikumpi heistä koittaa kokoajan repiä lasta omalle puolelleen.

Vaikka tunnelma oli mukaansatempaava ja lapsen maailma uskottava, kirjan luettuani jäin kaipaamaan vielä jotain ääntä äidille Sinikalle. Alussahan kirjan minänä toimii Sinikka ja pikkuhiljaa hän jää taustalle ja kirjan minät ovat tytär Sara ja isoäiti Leea. Leeakaan ei enää puhu kirjan loppupuolella, kirjan minä ikäänkuin katoaa ja tilalle tulee ulkopuolinen kertoja. Olisiko kirjan kertojia pitänyt alusta saakka rajata tai viedä ne loppuun saakka. Nykyisyys jäi muutenkin tyngäksi lukuunottamatta Leean tarinaa.

Kenties kirjan aihe oli kirjoittajalle liian omakohtainen, jonka vuoksi ehyt romaanirakenne unohtui matkan varrella. Silti, kirja on enemmän kuin lukemisen arvoinen ja tämän perusteella aion tarttua Honkasalon muihinkin kirjoihin, sillä kieli oli sujuvaa ja tarinankerronta uskottavaa sekä mukaansatempaavaa.

Kirjasta jäi lopulta myös tärkeä ajatus mieleen, enhän minä olisi koskaan kuin Jokke.

Ensimmäinen kolmannes tempaisi mukaansa, vaikka epäilin jo Coelhon kynän hyytyneen. Aiempien vuosien kirjat eivät ole enää oleet Alkemistin tai Piedrajoen veroisia, vai turtuuko sitä.

Voittaja on yksin piti toki sisällään suuria ajatuksia ja tärkeän havainnon, että ihminen haluaa aina vain lisää ja lisää, pysähtymättä koskaan nauttimaan työnsä saavutuksista. Ja herätti sen kysymyksen, että kumpi on lopulta onnellisempi, tavis, joka nauttii tavallisesta elämästään vai se joka kurkottaa aina vain korkeammalle.

Muutoin tarina junnasi pakoillaan, toisti jatkuvasti samoja teemoja glamourin ja muun julkisuushötön tyhjyydestä. Jos julkisuus ei lukijaa mitenkään kiinnosta tai houkuta, tarinaan on vaikea intoutua. Henkilöiden pään sisälle ei päässyt, eikä heihin edes kiintynyt, sillä kirjassa oli liikaa kertojia.  En lopultakaan ymmärtänyt kirjan nimeä ‘Voittaja on yksin’ ainakaan tarinan valossa.

Mutta kyllä yksi Coelho kuuluu silti vuoteen niinkuin piparit jouluun.

Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Kokkarimekkovalikoima on päässyt hieman rempalleen vuosien saatossa;  se ainoa kelvollinen musta kotelomekko oli upea viisi vuotta ja – kiloa sitten.  Aikaa ei ole kuitenkaan uuden hankintaan, joten vähintäänkin tarvitaan kunnon perseestä puristavat tukisukkahousut, käsipainot varastosta ja kaiken varalle jokin mukava rätti, allien peitoksi.

Seuraavana iltana ryysään kauppaan lapsen kanssa. Kaupassa on liikaa ihmisiä, enkä ymmärrä sukkahousulykratukiastedenimeistä mitään. Lopulta myyjä tulee paikalle, kun lapsi huutaa X-asennossa lattialla ja pyyhin hikeä villakangastakkini hihaan. Ystävällisen myyjättären avustuksella löytyy sopivat sukat, suolaiseen 13,60 € hintaan per laaki.  Mutta:  myyjätär ehdottaa kokoa 40-44! Takki tekee minusta varmaan pullukamman näköisen…  Loukkantuneena marssin kassalle, XL-kokoisten sukkahousujeni kanssa. Huivin hankinta onkin jo helpompaa, sitä ei onneksi tarvitse sovittaa.

Juuri juhlien alla kurvaan töistä viime hetkellä ja käyn suihkussa.Piilarit silmiin ja uutta tuoksua vähän sinne ja tänne. Edellisiltana syntynyt työtapaturma säärikarvojen ajelussa näyttäisi jo parantuneen ja vedän XL-sukkikset jalkaan. Väliin jäänyt kynsimanikyyri tarkoittaa teräviä kynsiä ja karheita käsiä. Niinpä ensimmäinen pari joutaa roskikseen ennen kuin ne ovat kiertyneet edes puoleen reiteen.

Ripsiväri kuuluu arkeen, mutta eyeliner onkin jo ihan toinen juttu. Tuherran viivaa ja nuolen topzeja vuoronperään.  Ennen muun meikin laittoa, levitän meikkivoiteen iholle. Unohdan kuitenkin sekoittaa pulloa, vaikka kyljessä lukee shake well before use ja niin näytän lähinnä keltatautiselta kuin säihkyvältä pikkujoulubilettäjältä. Koitan pyyhkiä meikkivoidetta siististi naamaltani, jonka jälkeen näytän punoittavalta pesukarhulta. Poistan piilarit, pesen kasvot ja palaan lähtöruutuun.

Lopulta olen valmis lähtöön, meikkinä luomiväriä, ripsiväriä ja huulikiiltoa sekä tietysti ihana uusi hajuvesi. Sukkahousut tuntuvat napakoilta ja juhlakengistä irronnut korkolappu ei enää haittaa, sillä ensimmäisen meikkauskierroksen jälkeen ymmärsin, että juhlat syntyvät lopultakin tunnelmasta. Meikkauksen ohessa lämmittelin tulilla itselleni puolipullollista glögiä ja illasta näyttäisi sittenkin tulevan varsin mukava.